lmastoarvioissa pitää muistaa liioittelun osuus

Ongelmana väittelyssä siitä, liioitellaanko vai vähätelläänkö ilmastonmuutosta (HS 4. 2., 11. 2. ja 15. 2.) on se, että IPCC:n ilmaston lämpenemisen arvioihin on liioittelu eräällä tavalla sisäänrakennettu.

IPCC ei tee ennustuksia, vaan puhuu eri nimillä joukosta skenaarioita,joiden lopputulokset vaihtelevat paljon. Viimeisen raporttiyhteenvedon mukaan keskilämpötila nousu sadassa vuodessa on välillä 1,1-6,4 astetta.

Vaikka Juha Kämärin (HS 15. 2.) mielestä päättäjien tehtävä on ymmärtää ennusteisiin liittyvät todennäköisyydet, tämä on hankalaa, koska eri skenaarioille ei raporteissa anneta omia todennäköisyyksiä, vaan ne ovat tavallaan kaikki yhtä mahdollisia. Niistä voi sekä tavallinen kansalainen että poliitikko valita omilla perusteillaan - tunnesyyt mukaan lukien - sopivan.

IPCC kyllä ilmoittaa, että todennäköisin arvio on kolme astetta. Mutta se on saatu vain "riita puoliksi" -menetelmällä.

Mitä sitten valitsevat aktivistit, virkamiehet ja poliitikot? Hyvin usein juuri ylimmän arvion, toki varaukset muistaen, kuten José Manuel Barroso (HS 12. 11.06) kirjoittaessaan, että lämpötila voi nousta jopa 5,8 astetta (silloinen yläraja).

Ongelmana on se, että skenaarioiden alin arvo ei ole katastrofaalinen ja ylin arvo taas ehdottomasti on. Jos lääkäri päätyy taudinkulussa ennusteeseen ruumiinlämpötilan noususta 1-6 astetta, ennuste on yhtä hyödytön potilaalle kuin lääkärillekin: määrätäänkö muutama päivä sairaslomaa vai tehohoitoon?

Antaako asiasta joku korkea taho lausunnon, että myös liioittelu asiassa on vastuutonta? Eipä taida antaa.

Linjana säilynee, kuten Kämäri muotoilee: "Epätodennäköisten ääritilanteiden tulevaisuuskuvat ovat asiauutisoinnin ohella tervetulleita ajatusten tuulettajia."