lmastoarvioissa pitää
muistaa liioittelun osuus
Ongelmana väittelyssä
siitä, liioitellaanko vai vähätelläänkö
ilmastonmuutosta (HS 4. 2., 11. 2. ja 15. 2.) on se, että IPCC:n
ilmaston lämpenemisen arvioihin on liioittelu eräällä
tavalla sisäänrakennettu.
IPCC ei tee ennustuksia,
vaan puhuu eri nimillä joukosta skenaarioita,joiden
lopputulokset vaihtelevat paljon. Viimeisen raporttiyhteenvedon
mukaan keskilämpötila nousu sadassa vuodessa on välillä
1,1-6,4 astetta.
Vaikka Juha Kämärin (HS 15. 2.)
mielestä päättäjien tehtävä on ymmärtää
ennusteisiin liittyvät todennäköisyydet, tämä
on hankalaa, koska eri skenaarioille ei raporteissa anneta omia
todennäköisyyksiä, vaan ne ovat tavallaan kaikki yhtä
mahdollisia. Niistä voi sekä tavallinen kansalainen että
poliitikko valita omilla perusteillaan - tunnesyyt mukaan lukien -
sopivan.
IPCC kyllä ilmoittaa, että todennäköisin
arvio on kolme astetta. Mutta se on saatu vain "riita puoliksi"
-menetelmällä.
Mitä sitten valitsevat
aktivistit, virkamiehet ja poliitikot? Hyvin usein juuri ylimmän
arvion, toki varaukset muistaen, kuten José Manuel Barroso (HS
12. 11.06) kirjoittaessaan, että lämpötila voi nousta
jopa 5,8 astetta (silloinen yläraja).
Ongelmana on se,
että skenaarioiden alin arvo ei ole katastrofaalinen ja ylin
arvo taas ehdottomasti on. Jos lääkäri päätyy
taudinkulussa ennusteeseen ruumiinlämpötilan noususta 1-6
astetta, ennuste on yhtä hyödytön potilaalle kuin
lääkärillekin: määrätäänkö
muutama päivä sairaslomaa vai tehohoitoon?
Antaako
asiasta joku korkea taho lausunnon, että myös liioittelu
asiassa on vastuutonta? Eipä taida antaa.
Linjana
säilynee, kuten Kämäri muotoilee: "Epätodennäköisten
ääritilanteiden tulevaisuuskuvat ovat asiauutisoinnin
ohella tervetulleita ajatusten tuulettajia."